www.nakurunlapset.fi
www.reilunkaupantahti.fi
www.vrouwen.net/kalimata
www.kehitysmaakauppa.org

 

 

Omaa vapaaehtoistaustaani ajatellessa mieleeni muistuu Heinolan ajalta vuosilta 1977-1978 lyhyt vaiheeni Heinolan ev. luterilaisen seurakunnan päivystäjänä Palvelevassa Puhelimessa, joka silloin vielä oli uutta Suomessa – ainakin Heinolassa. Koin tehtävän mielenkiintoisena ja sain siinä käytännön kosketuspintaa heinolalaisten murheisiin – Heinola kuului Itä-Suomen muuttopaikkakuntiin ja se aiheutti ihmisille juurettomuutta ja sosiaalisia ongelmia. Seurakunta myös koulutti päivystäjiään, mikä toi paitsi uutta tietoa myös uusia tuttavuuksia, mikä oli tärkeätä minulle, hiljan paikkakunnalle muuttaneelle.

Varsinaisesti sosiaalinen omatuntoni heräsi kuitenkin Keniassa v. 1985. Olimme tulleet maahan toukokuun alussa ja heinäkuulla olin tutustunut ruotsalaiseen Louiseen, jolla oli vahva kontakti yhteen kaupungin orpokodeista, nimeltä Arap Moi Children´s Home. Hän myös puhui sujuvaa suahelia, mikä helpotti hänen kommunikoimistaan lastenkodin lapsien ja hoitajatätien (mamas) kanssa. Sain hänestä taustatuen tutustumisessa Kenian karuun arkeen – ensimmäinen kontakti kansaan Afrikka-vuosissani: Nigeriassa emme saaneet esim. ajokorttia enkä Libyassa voinut kansaan tutustua senkään vuoksi, kun en puhunut arabiaa. Autoa toki sain ajaa eikä minulla ollut siellä huntua.

Arap Moin (silloinen Kenian presidentti, kalenjin-heimoa) lastenkodissa ensimmäinen käynti oli minulle raju ja vaikutti tuleviin ajatuksiini ja tekoihini ratkaisevasti. Kun Louise muutti Nairobiin, minusta tuli se valkoinen mama, joka alkoi vierailla siellä ja katsella paikkoja sillä silmällä, että miten lapsia ja koko kotia voitaisiin auttaa. Minusta tuli alkuun autonkuljettaja ja konekirjoittaja ja taisin jossain vaiheessa opettaa Margareth-nimiselle opettajalle kirjanpitoa hän kun oli vastaavana kodin Nurseryssä eli esikoulussa ja hänen tehtäviinsä kuului myös taloudenpito. Kodissa oli silloin sosiaalityöntekijänä Mr Okoth, joka kyllä suhtautui kysymyksiini ja ideoihini hieman sarkastisesti, mutta se ei kommunikointiani kodin henkilökunnan kanssa haitannut – saattoipa antaa siihen pikantin leiman ja panna minut miettimään saamiani vastauksia, ja taisi siis olla koulutusta afrikkalaiseen ajattelutapaan.

Idean kummitoiminnasta toi helsinkiläinen vieras Satu, joka talvella 1985/1986 seurasi miestään koulutussahan seminaarisarjaan ja jonka kanssa saatoin viettää aikaani ja tietenkin esitellä niitä asioita ja paikkoja, joihin olin jo itse tutustunut ja jotka olivat tehneet minuun vaikutuksen. Kiitos Satu ideoistasi, avustasi ja mukanaolostasi edelleenkin. Tästä toiminnasta alkoi kummijärjestö Nakurun lapset ry:n tarina, johon voit tutustua netissä osoitteessa www.nakurunlapset.fi Kummitoiminta jatkuu ja vahvistuu edelleen ja uusia, nuoria, auttamisesta kiinnostuneita ihmisiä tulee toimintaan mukaan: kummilapsisuhteita tätä kirjoitettaessa n. 330! Ja moni nuori on jo koulutuksensa saanut ja toimii Keniassa opettajina, sairaanhoitajina, räätäleinä, puuseppinä jne. Me kummit olemme pystyneet auttamaan heitä parhaalla mahdollisella tavalla ja antaneet heille mahdollisuuden oppia asioita, jota kukaan tai mikään ei heiltä voi viedä. Olen itse päässyt aikanaan oppikouluun ja olen halunnut jakaa tätä mahdollisuutta Keniaan: tärkeitä asioita minulle ovat Nakurussa keltakuoriakaasiat ja apua tarvitsevat lapset. Tämä toiminta on vaatinut vuosia sekä pitkäjänteisyyttä ja kestävyyttä kaikilta osapuolilta. Siitä lämmin kiitos kaikille mukanaolleille!

Kenian jälkeen tuli toinen Itä-Afrikan maa tälle pätkätyölistallemme ja tammikuussa 1990 lensimme Dar es Salaamiin Tansaniaan. Heikillä oli työsopimus Tansanian satamalaitoksen kanssa ja minä aloitin tutustumisen uuteen ympäristööni. Olin alkuun kotosalla ja valvoin mm. talomme korjaustöitä – vastaavan mestarin minulle uskoma tehtävä, jossa jatkoin tuota tavalliseen kansaan tutustumista eli sain tilaisuuden käyttää sitä vähäistä suahelisanastoani, jonka olin Nakurussa kielitunneilla Mr Abbasin ohjauksessa oppinut. Nuoret miehet hyväksyivät naisen puuttumisen heidän töihinsä – lähinnä valvoin työnlaatua – ja sain heihin hyvän kontaktin. Opin myös sen, että tansanialaiset suhtautuivat asioihin aivan eri tavalla kuin kenialaiset: osa miehistä taisi olla vierastyöläisiä mm. Malawista ja sekin tietenkin sekoitti kuviota. Pihamiehemme Anderson Nkhata oli myös malawi ja hänen kauttaan saimme tietoa Malawin kulttuurista: alkuun hän polvistui lattialle meitä puhutellessaan ja teimme paljon työtä tavan kitkemiseksi. No, Malawissa oli presidenttinä Mr Banda, joka vaati alamaisiltaan ehdotonta kuuliaisuutta ja tapa lie tullut sieltä.

Tutustuttuani kuopiolaiseen Leaan sain hänen kauttaan kontaktin hollantilaiseen Truihin, jonka vieraana kävin ensimmäistä kertaa tansanialaisessa kylässä Intian valtameren äärellä huhtikuussa 1990. Oli sadekausi ja jouduimme tekemään matkan pitkän kaavan mukaan ja muistan ihailleeni Truin lantikan käsittelyä noilla Intian valtameren rantaviivaa seuranneilla teillä. Kylä ja sen naiset, joiden auttamiseksi Trui oli jo vuosia tehnyt työtä, tekivät minuun syvän vaikutuksen ja ymmärsin, että tässä oli se tehtäväni jota olin hiljaa mielessäni tielleni pyytänyt. Trui perheineen lähti Tansaniasta kesäkuussa 1990 ja minusta tuli se henkilö, joka piti yhteyttä Darin ja Gezaulolen naisten välillä, eli toimin siltana. Kun en voinut naisena yksin ajaa kylään (n.15 km), oli Andersson alkuun seuranani ja turvanani, eikä mitään pahaa eikä yllättävää koskaan tapahtunut. Vähitellen sain tuttavikseni eurooppalaisia naisia, joiden kanssa noita viikoittaisia kylävierailuja tein. Paitsi kylään ja sen elämään tutustumista oli ohjelmassa myös naisten käsitöiden ostamista ja näin vähitellen vahvistui jatkuva side Kali Matan naisten ja Darissa asuvien eurooppalaisten välille. Se toi naisille tilaustöitä (batiikki, korit, saviastiat) ja eurooppalaisille mahdollisuuden tehdä jotain konkreettista tansanialaisten naisten hyväksi. Moni kävi kanssani ensimmäistä kertaa paikallisessa maalaiskylässä ja sai tuntumaa sen elämään iloineen ja ongelmineen. Ja minulle tästä toiminnasta tuli elämän sisältö: olihan käytössäni Range Rover, jolla vaikeallekin tielle uskalsi hyvin lähteä ja Heikki sponsoroi bensani! Aikaa on tuosta ajasta Tansaniassa (1990-93) kulunut, mutta olen edelleen toiminnassa mukana ja Suomeen perustetun Kali Mata Ki Jai!-yhdistyksen varapuheenjohtaja. Lue lisää osoitteesta www.vrouwen.net/kalimata


1. Hennapensaan leikkaus. 2. Hennan jauhaminen

 

 

3. Jauhettua hennaa.


Henna mama Maimona

 

KMKJ naiset.

Kali Matan toiminnassa tutustuin Dariin ja sain tuntumaa esim. kankaan värjäyksessä tarvittavien värien hankkimiseen. Käynnit Urafikin kangastehtaalla yhdessä naisryhmän ”puheenjohtaja” Julianan kanssa toi lisää kokemusta siitä, miten Tansaniassa hoidetaan businesta: usein jouduimme palaamaan kankaanostoreissulta tyhjin käsin, vaikka meillä oli rahat kokonaisen pakan ostamiseen ja auto sen poiskuljettamiseen. Olimmehan naisia, joille piti hieman näyttää valtaa! Erään kerran Heikki tuli iltapäivällä tehtaan portille ”etsimään” meitä – puhelimia, puhumattakaan kännyköistä ei tuolloin Tansaniassa juuri tunnettu. Tästä kaikesta oli suuri apu, kun sain lomalla käydessäni yhteyden Suomen Käsiteollisuuden tutkimusseuran jäseniin, jotka etsivät Dariin alkavaan koulutuskeskusprojektiin työntekijää ja saatoin ottaa tehtävän vastaan. Siitä alkoikin melkoinen merkillisiin asioihin tutustuminen. Heikki otti kontolleen oman työnsä ohessa vastata teknisistä asioista eli koulun piirustuksista ja kaikesta rakentamisen aloittamiseen kuuluvasta työstä. Vastapelurina oli Getting Old Is to Grow (Kuzeeka ni Kukua)-kansalaisryhmä (NGO) ja heidän kanssaan yhteistyö vaati aivan omat taitonsa. Tuli siis tansanialainen yhteisö, johon liityimme jäseniksi. Ryhmä oli toiminut vaatimattomissa tiloissa jo vuodesta 1991, jolloin pienessä toimitalossa oli järjestetty workshop, johon osanottajia tuli Suomesta. Meidän tullessamme kuvioihin koulussa opetettiin ompelua, kirjailua ja aloiteltiin Suomesta lähetettyjen kangaspuiden käyttöä. Saimme ostettua autonkin yhdistykselle ja näin ollen toiminta helpottui ja vahvistui. Kevät 1993, jolloin uuden koulukeskuksen rakentamista aloiteltiin, oli kovin sateinen ja muistan kauhistuneeni kun näin perustuskaivantojen täyttyneen vedellä, mutta siitä selvittiin ns. kuivabetonia käyttämällä. Minä lähdin Tansaniasta for good elokuussa 1993 ja tilalleni tulivat Arja ja Pekka ja oma toimintani projektin eteen siirtyi Suomeen, jossa toimin vuosia kummivastaavana ja etsin kummeja vähävaraisille nuorille, jotta he voisivat kouluttautua ammattiin. Olimme ylpeitä opinahjosta, jossa myös vammaiset ja ne nuoret, jotka eivät olleet aikaisemmin käyneet lainkaan koulua, saattoivat opiskella ammattiin ja samalla myös saada opetusta mm. matematiikassa ja englannissa. Eräällä Tansanian tarkastusmatkalla perustimme Heljän kanssa After GOIG-rahaston, joka myöhemmin saattoi tukea koulusta valmistuneita nuoria. Paljon myöhemmin eli syksyllä 2001 - heti 11.9. seuraavana päivänä, lensimme viettämään ratkiriemukasta 10-vuotisjuhlaa Dar es Salaamiin ja saimme silloin nauttia tekemästämme työstä tyydytystä tuntien. Meihin paikalla olleisiin suomalaisiin suhtauduttiin juhlissa kunnioittavasti ja ikään kuin lähennyimme toisiamme eli kulttuurit kohtasivat! Syksyllä 2004 kävimme Heikin kanssa Nakurusta käsin luovuttamassa GOIGin koulun tansanialaisiin käsiin – olimme tuolloin Nakurussa tutustumassa Nakurun lapset ry:n projekteihin ja Heikki ajoi tuon välin Nakuru – Nairobi – Dar es Salaam ja takaisin vuokraamallamme nelivetoautolla. Suomen Suurlähettiläs Paukku vaimoineen oli kunniavieraana tuossa Darin tilaisuudessa – Arja tietenkin myös oli paikalla sekä Reilun kaupan tähdestä oli edustajana Erja. GOIGista nimittäin tuli jo tuolloin mm. kankaita ja sisalmattoja myyntiin Reilun Kaupan Tähteen Helsinkiin. Tästä Reilun kaupan toiminnasta lisää voit lukea osoitteesta www.reilunkaupantahti.fi

PR Afrikalle.   Matkalla.

Palattuani kotiin sain tilaisuuden olla mukana Hämeenlinnan Kehitysmaakauppayhdistys Kirahvin toiminnassa alkaen nimen valitsemisesta ja toimimisesta myyjänä ensin Eteläkadulla ja myöhemmin Turuntie 1:ssä ja hieman aikaa vielä Palokunnankadun myymälässäkin. Erityisesti aika Turuntien myymälässä tuossa kunnianarvoisassa vanhassa koulutalossa oli antoisaa, sillä olihan siellä toiminnassa myös kahvila, jonne saattoi tehdä treffejä ja tavata ystäviä. Muistan Kirahvin ajoilta monet myyntikeikat Antin kanssa Wetterhoffilla ja myöhemmin Hattelmalantiellä ammattikoululla järjestettyjen Ikäihmisten Yliopisto-tilaisuuksien väliajoille – Reilua Kahvia siellä me hartiavoimin teimme tunnetuksi! Samassa kokoonpanossa kävimme myös maistattamassa sitä reilua kahvia mm. Retsin kaupassa Tiiriössä. ”Oma” lähikauppani Käikälässä oli myös noita maistattamispaikkoja eli intoni oli suuri. Saatoinhan siinä ohessa aina kertoilla kokemuksiani noissa kahdessa kahvintuottajamaassa eli Keniassa ja Tansaniassa sekä vakuuttaa asialla olevan merkitystä.

 

Kisgeresd utcá 18.

Nyt asumme Hämeenlinnan Lammilla, n. 40 km Lahdesta ja mietin ”mitä minusta tulee isona”, mutta olenhan aiemminkin paikkani löytänyt. Tunnen entistä vahvempana japanilaisen myytin sanoman ”onnahtaminen kesken matkan vie perille.”

Jaamme keväät ja syksyt siten, että olemme muutaman kuukauden toisessa kodissamme Etelä-Unkarissa Geresdlakin kylässä, jossa voimme tehdä puutarhatöitä, nauttia ympäröivän luonnon, lintujen ja kukkien kauneudesta sekä kylän rauhasta. Siellä myös olemme integroitumassa kylään – opiskelen unkaria ja käytämme myöskin saksan kieltä paikallisten asukkaiden kanssa.